On helppo ummistaa silmänsä ja toivoa, että kun minä itse olen vanha on joku, joka pitää minusta huolta. Vaan jos ei olekaan? Meidän on huolehdittava jokaisesta vanhuksesta kuin omasta läheisestämme. Meidän on päättäjinä turvattava resurssit ja rakenteet, jotka luovat turvaa.
Liian usein olen saanut herätyksen vanhusten hoidon häpeällisestä tilasta yhteiskunnassamme. Läheisteni kokemukset ovat valitettavasti vain esimerkkejä siitä, mitä moni muukin on kokenut.
Sukulaiseni sai elää suurimmilta osin hyvän, pitkän elämän, mutta viimeiset kuukaudet hän pelkäsi. Hän palasi muistoissaan lapsuutensa pahimpiin painajaisiin ja kertoi tuntevansa saman kauhun kuin lapsena sodan aikaan. Hän joutui iäkkäänä sairaalaan fyysisen vamman vuoksi ja kertoi, että häntä kohdeltiin kovakouraisesti ja ilmapiiri henkilökunnan kesken oli kauhea. Hänet kotiutettiin huonossa kunnossa, ilman riittävää kivunlievitystä ja varmistamatta kotiin riittävää tukea. Lopulta häneltä meinasi lähteä kotonaan henki, jolloin hän joutui uudelleen sairaalaan. Siellä huonekaveri pahoinpiteli hänet.
Tehtyämme muistutuksen sairaalan toiminnasta kuitattiin sukulaiseni kokemukset alkavana dementiana. Dementiaa tai ei, turvattomuuden tunne oli aito. Pahoinpitelyä pahoiteltiin, mutta tekijän nimeä ei kerrottu poliisille, koska rikos ei ollut riittävän vakava, jolloin potilastietoja ei saanut luovuttaa. Sairaala on siis yhteiskunnassamme todella se paikka, jossa pahoinpitelystä ei joudu vastuuseen.
Toinen ikääntynyt läheiseni oli kuolla heikon terveydentilansa vuoksi. Pahimman hengenvaaran väistyttyä hänet kotiutettiin, vaikka edes jalat eivät vielä kantaneet. Hän asuu yksin. Lääkäri kertoi apuun tulleelle sukulaiselle, että sairaalassa on niin vähän paikkoja, että seuraavalle on tehtävä tilaa. Sukulaisen mukaan lääkäri oli herkistynyt ja joutunut kääntämään kyyneltyneet kasvonsa pois päin.
Vieläkin mietin miten tämä voi olla totta. Miten meillä voi olla hyvinvointivaltiossa sellaiset rakenteet, että hylkäämme näin heikossa kunnossa olevia ihmisiä vain, koska he ovat vanhoja. Fyysisen kuntouttamisen lisäksi yhtä tärkeää on se, että jokainen saa kokea olevansa turvassa eikä hänelle aiheudu turhaa kipua ja kärsimystä. Emme ehkä kuntouta vanhuksia enää ”hyödyllisiksi” yhteiskunnalle, mutta jokaisella näistä henkilöistä on ihmisarvo. Jokaisella on joku joka on heitä rakastaa. Kaikkia ei tarvitse hoitaa sairaalassa, mutta riittävä tuki ja turva tulee järjestää moniammatillisesti.
Tuskallista tietoisuutta helpottaa tieto siitä, että alalla suurin osa työtään tekevistä ihmisistä on välittäviä ja osaavia ammattilaisia. Sukulaisiani on myös autettu ja heidän puolestaan taisteltu. Nyt on poliitikkojen vuoro ottaa vastuu, jotta rakenteet tukevat ammattilaisten tekemää hyvää työtä.
Aino Akinyemi
Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueen varavaltuutettu
Vice member of the County Board
Kehittämis-ja tulevaisuuslautakunnan varajäsen
Blogiteksti on kirjoitettu elossa olevien asianomaisten luvalla.